Keskiviikko-aamupäivälle olimme suunnitelleet pikavisiittiä Petit Vignemale’elle, joka oli melkein “paluumatkan varrella”. Suorituksena nousu sinne olisi ollut eilisen jälkeen vain “pieni aamulenkki” raikkaassa vuoristoilmassa. Vuoriston sää näytti kuitenkin keskiviikkona melkein kaikki huonot puolensa: sadetta, tuulta ja olematon näkyvyys n. 20 m. Ainoastaan kylmyys puuttui valikoimasta. Päätimme siis, luonnon avustuksella, jättää väliin maisemien ihailun Petit Vignemale’en huipulta ja lähdimme heti aamusta paluumatkalle.
Lähtiessämme vesisade oli hieman vähentynyt aikaisemmasta, mutta se oli korvattu tuulella ja vielä huonommalla näkyvyydellä. Paluumatka alkoi aika huonosti: Melkein heti Hourquette d’Ossoue’n jälkeen menimme harhapolulle ja olemattoman näkyvyyden takia emme huomanneet sitä! Kiertelimme hyvän aikaa lumella ennen kuin pääsimme takaisin Hourquette d’Ossoue’lle. Toinen yritys tehtiin sitten huolellisemmin.
Pääsimme vihdoin Refuge d’Oulettes’iin (n. 2150 m), jossa yövyimme. Päivämatka ei ollut mukava, koska vuoristosää näytti miltei kaikki huonot puolensa: tuulta, sadetta ja olematon näkyvyys. Ainoa, mikä puuttui valikoimasta oli kylmyys.
Ruokaseurana oli tällä kertaa brittiporukka, joka oli tullut laivalla Espanjaan ja lähtenyt sieltä suunnalta vaeltelemaan Pyreneille. Yksi heistä oli jonkin verran kiinnostunut politiikasta ja avasi keskustelun Suomen NATO-liittymisestä. Pääsinkin kertomaan heille, miten kova isku siitä tulee Suomen taloudelle, kun Venäjän suunnalta ei enää tule halpoja raaka-aineita Suomen teollisuudelle. Tämän tein tietenkin yhtä vahvalla legimiteetillä, kuin millä meidän päättäjät kertovat, että 90% suomalaisista kannattaa NATO-jäsenyyttä. Siitä pääsimmekin sujuvasti vertaamaan heidän brexit-päätöstään ja Suomen NATO-päätöstä. Vanhana demokratiana britit järjestivät brexitistä kansanäänestyksen, jossa kansa äänesti “väärin”. Suomi ei ottanut tätä riskiä, vaan teetti NATO:sta kaupallisen mielipidetiedustelun, jonka tulosta on käytetty aivan kuten kansanäänestystä. Varsinaista tehokkuutta! Miksi tuhlata aikaa ja rahaa vaaleihin, kun asian voi tehokkaasti yksityistää?
Refuge’esta oli aamulla, pilvien häivyttyä hieno näkymä Vignemale’en suuntaan.
Torstai-aamuna lähdimme kohti Col des Mulets’ia. Reitti louhikon läpi oli hieman hakusalla ja muutenkaan nousu louhikossa ei oikein edennyt. Otimme tekniikan avuksi: Laitoimme crampons’it jalkaan ja nousimme suorinta tietä lumikentän yli Col des Mulets’ille. Sen jälkeen olimmekin Espanjan puolella.
Jatko Col d’Arratille’elle oli melkein koko matka louhikkoa, mutta ei onneksi kovinkaan vaikeakulkuista. Vähän ennen Col d’Arratille’ea oli parinkymmenen metrin aika vaikea nousu. Tasamaan tallaaja piti sitä jo miltei vuorikiipeilynä! Oikeat vuorikiipeilijät ovat varmaankin asiasta eri mieltä, mutta heillä ei yleensä olekaan painavaa vaellusrinkkaa selässä. Col d’Arratille’en jälkeen olimmekin taas Ranskan puolella. Laskeutumisessa oli vielä muutama lumialueen ylitys, mutta ne olivat niin lyhyitä ja helppoja, että crampons’eihin ei tarvinnut enää turvautua.
Col d’Arratille’eltä laskeuduttuamme jäimme bivouac’iin ensimmäiselle sopivalle telttapaikalle Lac d’Arratille’en eteläpuolelle (n. 2415 m). Yöllä lämpötila tippui nytkin jonkin verran pakkasen puolelle, koska aamulla lumen pinta oli jäässä.
Perjantaina jatkoimme laskeutumista ja maasto ei ollut enää aivan niin louhikkoista vaan tilalle oli tullut enemmän kallioita.
Matkan aikana purot muuttuivat isommiksi ja vesiputoukset komeammiksi.
Iltapäivällä olimme jo alle 2000 m korkeudessa ja maisemaan ilmaantui puita ja pieniä metsiköitä. Yövyimme Refuge Wallon’in bivouac-alueella (n. 1860 m) joen varressa.
Nyt yöllä ei ollut pakkasta ja uskaltauduimmekin keskellä yötä teltasta ulos ihailemaan vuoriston tähtitaivasta. Hieman se oli vinksahtanut eri asentoon kuin Suomessa, mutta kyllä sieltä vanhat tutut löytyivät. Kaukana (isojen) kaupunkien valosaasteesta ja pari kilometriä vähemmän saastunutta ilmakehää välissä, tähdet näkyivät todella kirkkaasti. Myös Linnunrata näkyi selvästi.
Lauantaina jatkoimme laskeutumista ja maisemaan ilmaantui lehtipuita ja villisikojen tonkimia niittyalueita. Purot muuttuivat aina vaan isommiksi ja vesiputoukset komeammiksi. Upeimmat olivat Pont d’Espagne’en kohdalla. Tasamaan tallaajan näkökannalta koko väli Pont d’Espagne’esta La Raillere’en on yhtä koskea tai putousta.
La Raillere’essa oli aika paljon moottoripyöräilijöitä. Väli La Raillere – Pont d’Espagne onkin moottoripyöräilijöiden unelma: mutkaista, pientä asfalttitietä.
Palaaminen länsimaisen sivistyksen (?) eli verkkoyhteyden piiriin tapahtui Cayan’in paikkeilla, pari – kolme kilometriä ennen Pont d’Espagne’ea. Viikko ilman verkkoyhteyttä meni suhteellisen pienillä vierotusoireilla.
Illalla tulimme Cauterets’iin sopivasti ennen leirintäalueen vastaanoton sulkeutumista. Teltankin saimme pystyyn juuri ennen sateen alkamista. Vastaanottohenkilö varoitteli säästä ja suositteli vahvasti kovan katon alla yöpymistä. Oranssi varoitus: voimakkaita ukkoskuuroja, voimakasta tuulta ja mahdollisia raekuuroja. Emme tietenkään kuunnelleet moisia nynnyvaroituksia, olimmehan juuri tulleet karusta vuoristosta (pikku)kaupungin turvaan.
Teltan pystytyksen jälkeen ensimmäinen lämmin suihku viikon vaelluksen jälkeen tuntui oikein hyvältä (ja myös tarpeelliselta).