Category: Ranska 2024

Sitten alkoi varsinainen paluumatka: junalla Tukholmaan, laivalla Helsinkiin ja junalla Tampereelle.

Pariisi – Tukholma

Olimme ottaneet Pariisin hotellin Gare de l’Est’in läheltä, josta junamme lähti yhdentoista paikkeilla kohti Stuttgart’ia. Me jäimme kuitenkin pois jo Karlsrühe’ssä ja jatkoimme sieltä toisella junalla Hampuriin.

Junamatkalla tuli tekstiviesti-ilmoitus, että Berliini-Tukholma-junassa on veturirikko ja juna on myöhässä. Aikataulusta ei ollut tietoa, vaan kehotettiin katsomaan tarkempia tietoja aseman näyttötaululta.
Näyttötaululla oli junan (arvioitu) lähtöaika 23.41 eli reilun puolitoista tuntia myöhässä. Aseman ravintola oli auki klo. 23.00 asti, joten päätimme mennä syömään saksalaisen illallisen. Oluen kanssa tietenkin. Kesken ruokailua kävin kuitenkin vielä tarkastamassa junan lähtöajan näyttötaululta ja se olikin muuttunut aikaisemmaksi: 23.05!

Meidän paikkamme olivat viiden hengen istumapaikkahytissä.
Noin kahden aikaan yöllä tuli herätys, kun poliisit ratsasivat junan ja tarkastivat matkustajien passit. Meidän passimme eivät poliisia paljoa kiinnostaneet, mutta paremmin ruskettuneiden hyttikaverien passit katsottiin aika tarkkaan. Yhden passi oli vanhentunut vähän aikaa sitten ja hän joutui tiukkaan puhutteluun: “Tällä passilla ei saa matkustaa!” Puhuttelun jälkeen poliisi jatkoi matkaa, eikä yrittänyt mitenkään estää matkustamista. Ehkä heillä oli hakusalla jotain vakavampaa kuin vanhentunut passi.

Näiden yhteisvaikutuksena juna oli Tukholmaan tullessa jo yli kaksi tuntia myöhässä! Onneksi meillä oli reilusti aikaa ennen laivan lähtöä.

Tukholma – Helsinki

Alkuperäinen suunnitelmamme oli mennä Suomeen joko Tukholma – Turku tai Uumaja – Vaasa-laivalla. Uumaja – Vaasa-laiva olisi ollut Vaasassa lähempänä keskiyötä, mikä ei jatkoyhteyden kannalta ollut mitenkään hyvä aika. Tukholma – Turku oli taas miltei tuplahintainen Tukholma – Helsinki-matkaan verrattuna, siispä menimme Helsinkiin.
Laivaa odotellessa tuli tekstiviestitarjous: Parivuoteella ja merinäköalalla oleva hytti 30 euron lisähinnalla. Markkinoinnin uhreina tartuimme tarjoukseen. Tästä huolimatta matka oli halvempi kuin se olisi ollut perushytissä Turkuun.

Helsinki – Tampere

Helsingissä kävelimme Katajanokalta rautatieasemalla. Matkalla Helsingin kaupungintalon lippurivistö toivotti meidät tervetulleeksi Finlainan tasavaltaan!

Rautatieasemalla odotti seuraava yllätys: Joudumme matkustamaan Tampereelle Ukrainan valtion rautateillä! Kelpaakohan siellä Interrail-kortti? Ukrainahan ei ole Interrail-maita.

Kyllä se kelpasi. Tampereen rautatieaseman edustalla olikin sitten jo tuttu VR:n lippu. Ukraina ei ollut vallannut siis koko VR:ä vaan ainoastaan Helsingin rautatieseman.

Pikku hiljaa aloitimme siirtymisen kotia kohti, ensin kuitenkin Pariisiin.

TGV-junamatka Montpellier’istä Pariisiin kesti noin kolme ja puoli tuntia. Aika nopea, kun matkaa on kuitenkin (autolla) noin 750 km. Junamatka teki vielä mutkan Valence’in TGV-aseman kautta, mutta se olikin sitten viimeinen asema ennen Paris Gare de Lyon’ia.
Gare de Lyon’ilta menimme sitten metroilla 1 ja 5 Gare de l’Est’in lähellä olevaan hotelliin. Lippuautomaateille oli, jälleen kerran, pitkät jonot, mutta onneksi meillä oli liput valmiina Navigo Easy-korteilla. Kännykässä oleva metrokartta on myös ihan näppärä apuväline.

Notre Dame

Pariisiin saapumisen iltana oli viralliset Notre Damen (remontin) avajaiset. Sää ei suosinut ulkoilua ja turvajärjestelyt sulkivat koko katedraalin lähistön, joten päätimme katsoa avajaiset hotellin televisiosta.
Siellä näkyi olevan vieraana monenlaisia presidenttejä: entisiä, nykyisiä, entinen ja tuleva (Trump), uudelleenvalitsematon (Zelenskyi) ja nykyinen, mutta valtansa menettänyt (Macron).

Seuraavana päivänä kävimme sitten katsomassa juhlakalua hieman lähempää. Poliiseja ja gendarmeja oli paikalla vieläkin todella paljon. Katusulkuja ei oltu purettu eikä metro pysähtynyt katedraalin läheisillä metroasemilla (Cité ja Saint Michel). Katedraalin pihaan ei vieläkään päässyt, mutta ei se uusi torni olisi sinne näkynytkään.

Musée de l’Orangerie

Musée de l’Orangerie on ehkä tunnetuin Claude Monet’n lummetauluista, jotka hän lahjoitti Ranskan valtiolle. Tauluja maalatessaan Monet’lla oli kaihi ja hän oli miltei sokea! Tauluja on kahdeksan ja ne on sijoitettu kahteen soikeaan saliin, jonne valo tulee keskeltä ylhäältä. Taulujen korkeus on 1,97 m ja yhteispituus 91 m. Monet’n ajatuksena oli, että tauluja käytettäisiin meditaatioon, mutta siinä ihmismäärässä se ei kyllä helpolla onnistu!

Museon alakerrassa oli sitten muiden, enimmäkseen impressionistitaiteilijoiden, teoksia mm.: Renoir, Sisley, Cézanne, Matisse, Picasso, Gauguin.
En vieläkään ymmärrä Picasson taidetta, enkä varsinkaan kubismia!

Uusi viikko, uusi kaupunki eli siirtyminen Lyon -> Montpellier. Tällä kertaa kulkuneuvona oli paikallisjuna (TER): Lyon – Avignon Centre, Avignon Centre – Montpellier.
Lyon’in aseman näytöllä oli aika paljon junia myöhässä ja joitakin vuoroja oli kokonaan peruutettu. Näytön alarivillä syyksi mainittiin (Caetano-)myrsky. Meidän junamme kuitenkin kulki ja oli hyvin aikataulussa.

WIP,…

Uusi viikko, uusi kaupunki eli siirtyminen La Rochelle -> Lyon. Ensin IC-junalla La Rochelle’esta Nantes’iin ja sitten suora TGV-juna Lyon’iin. “Suora” siinä merkityksessä, että matkalla ei ollut junanvaihtoja. Kartasta katsottuna reitti ei sitten ollut ihan niin suora eli Pariisin (Massy) kautta.

Lyon’issa hotellin lähiympäristössä oli todella paljon työmaita: Miltei kaikki kadut olivat joltain reunalta auki ja lähipuistokin oli remontissa. Ilmeisesti Macron harjoituttaa rakennusmiehiä sodan jälkeiseen korjausrakentamiseen 😉

L’Entrecôte

Kävimme syömässä Lyon’in L’Entrecôte-ravintolassa. Mielenkiintoinen ravintolaketju, joka ei todellakaan panosta ruokalistan monipuolisuuteen. Pääruokana on ketjun nimen mukaisesti l’entrecôte-pihvi ja frites’it. Viinivalikoimakin on hyvin rajallinen eli muutama pääruuan mukaan valittu viini. Valinta rajoittuu siis lihan kypsyysasteen (bien cuit / à point / saignant / bleu) ja viinin paikallisuuden (paikallinen / Bordeaux) valintaan. Jälkiruoassa on sitten jo enemmän vaihtoehtoja.

Suppeasta ruokalistasta huolimatta ravintola on erittäin suosittu. Sinne ei voi varata pöytää, vaan sisäänmeno on jonotusperiaatteella. Ja yleensä siellä on jono, joskus pitkäkin. Hieman erilainen toimintaperiaate kuin yleensä ravintoloilla: Tehdään (se ainoa) pääruoka hyvin ja pidetään hinta kohtuullisena, niin asiakkaita piisaa. (Täällä minäkin uskalsin ottaa kypsyysasteen bleu ja se oli hyvää!)

Beaujolais Nouveau

Marraskuun kolmas torstai alkoi lähestymään ja sen mukana Beaujolais Nouveau-viinin julkistus. Lähdimme myöhään keskiviikko-iltana kaupungin keskustaan (1er arr.) Saône’en rannalle odottamaan proomulla tulevia viinitynnyreitä. Viinitynnyrit pyöritettiin proomusta katuja pitkin Place de Terreaux’lle, joka oli varsinainen “korkkauspaikka”. Olimme (tietenkin) mukana tynnyrikulkueessa. Keskiyöllä eli heti, kun marraskuun kolmas torstai oli alkanut, tynnyrit “korkattiin” ja uusi viini tuli tarjolle.

Suomalainen alkoholilaki rajattuine tarjoilualueineen ei taitaisi oikein taipua tämäntyyppiseen juhlaan. Viiniä sai lasiin tai mukiin vähintäänkin riittävästi ja kukaan ei kysellyt mitään, ei edes maksua! Suurempi ongelma oli, että mistä saa sen lasin tai mukin.

Paluu hotellille piti tehdä sitten jalkapatikassa, koska metrot olivat menneet yötauolle jo hieman puolen yön jälkeen. Jotkut väittävät, että Lyon on niin vaarallinen kaupunki, että siellä ei uskalla kulkea edes päivällä. Yöstä puhumattakaan! En ole aivan samaa mieltä ja hyvinhän se öinen kävelymatka sujui pienessä laitamyötäisessä Beaujol’en Scene-olkihatut päässä. Sääkin oli (vielä) suhteellisen mukava.

Torstai-iltana Beaujolais Nouveau-teema jatkui hotellin ravintolassa, jossa oli tarjolla Beaujolais Nouveau-illallinen. Illallisen ruoat olivat paikallisia ja erittäin hyviä. Siihen kuului pullo Beaujolais Nouveau-viiniä per asiakas. Otimme toisen pullon “matkaevääksi” hotellihuoneeseen.
Sään kannalta tämä ajoittui sopivasti, koska torstaina Caetano-myrsky iski alueelle eikä kannustanut turhaan ulkoiluun. MeteoFrancen mukaan kovaa tuulta, sadetta ja keskitalven kylmyys. Keskitalven kylmyys? Ehkä ranskalaisten mielestä!

Parc de la Tête d’Or

Lyon’in keskustasta pohjoiseen Rhône’en itärannalla on iso puisto Parc de la Tête d’Or. Puiston keskellä on järvi, jossa on pieni saari. Kävelypolkuja on paljon ja niiden varrella on erilaisia luontorasteja. Eli kaupunkilaisille lähimahdollisuus luontoon tutustumiseen.

Vapaa-ajanviettomahdollisuuksiakin on: eläintarha, pienoisjunarata, leikkipuistoja,… Marraskuussa, sesongin ulkopuolella, monet näistä olivat talvitauolla, mutta eläintarha oli auki. Sielläkin lämpimään tottuneet eläimet olivat sisätiloissa, mutta ulkoilemassa näkyi seeproja, apinoita, aavikkokissa, pikkupanda,… Amurinleopardi kävi oikein poseeraamassa lasin vieressä, komea kissa.

Puistossa oli todella paljon lenkkeilijöitä. Ilmeisesti kehopositiivisuus ei ole Ranskan kaupungeissa saanut valtavaa suosiota. Satunnaiselle tarkkailijalle tämä sopii oikein hyvin 😉

La Rochelle on vanha kaupunki ja heti sinne junalla saapuessa huomio keskittyi upeaan asemarakennukseen (v.1922).

Oikein mukavan tuntuinen kaupunki! Marraskuu ei ole sesonkiaikaa, mutta siitä huolimatta vanhan kaupungin keskustassa oli viikonloppuna paljon outoa kieltä (siis ei ranskaa) puhuvia turisteja. Läheisten saarten ansiosta kaupunki voi olla kesäsesongin aikaan aikamoinen turistirysä.

La Rochelle on vanha satamakaupunki, jota suojaa meren suunnalta tulevilta myrskyiltä saaret Île de Ré ja Île d’Oléron. Kaupungissa on kolme satamaa: Vieux Port, La Pallice ja Les Minimes. Vieux Port on kaupungin keskustassa oleva vanha satama, La Pallice on kauppasatama (syväsatama) ja Les Minimes on yksi Euroopan suurimmista huvivenesatamista (4700 laituripaikkaa).

Vanhan sataman altaiden välillä oli kaksi nostosiltaa, joista vanhempi (v.1927) oli Scherzer-tyyppinen rullaava silta.

Vanhan sataman varastorakennuksien (?) seinät olivat täynnä graffiteja ja taas tuli mieleen kysymys: sotkua vai taidetta? Kyllä nämäkin taiteen puolelle menivät.

Vanhan sataman reunalla oli myös vanha muistomerkki maansa puolesta sodassa kuolleille. Olihan se kieltämättä jo aika kulahtaneen näköinen. Ehkä Ursula (von der Leyen), Emmanuel (Macron) ja kumppanit ovat sittenkin oikeassa: Me tarvitsemme uudempia muistomerkkejä sodan uhreille!

La Rochelle mainostaa saaneensa kaksi kertaa peräkkäin parhaan pyöräilykaupungin tittelin keskikokoisten kaupunkien sarjassa. Myönnetään, kyllä siellä pyöräteitä olikin aika mukavasti. Polkupyöriäkin näkyi olevan joka mallia: ketju-, hihna- ja keppivetoisia; sähköllä ja ilman. Kaupungin vanhan keskustan kävelyalueen ahtaille kaduille vietiin tavaroitakin kolmipyöräisillä rahtipyörillä. Niissä oli edessä kuljetuslava ja monissa vielä lisäksi peräkärry. Semmoisella menee (kevyttä) tavaraa miltei saman verran kuin pienellä pakulla.

Akvaario

La Rochelle’en akvaario (Aquarium La Rochelle) on yksi Euroopan suurimmista yksityisistä akvaarioista. Siellä on esillä 12000 merieläintä 82 akvaariossa. Kävijöitä on keskimäärin 800000 vuodessa, joka tekee siitä Charente-Maritime’en (département) suurimman ja Nouvelle-Aquitaine’en (région) toiseksi suurimman turistikohteen.

Tännekin piti varata netistä ostetuille lipuille päivän lisäksi tuloaika. Ja ilmeisesti ihan syystäkin: Vaikka nyt ei ollut mikään turistisesonki, niin kävijöitä oli siitä huolimatta paljon.

Merimuseo

La Rochelle’essa on myös merimuseo (Musée maritime de La Rochelle). Siellä ei ollut ruuhkaa, ei varsinkaan aamupäivällä. Näyttelyhallien lisäksi museossa oli kolme alusta, joissa pääsi käymään sisällä: Suurin niistä oli sääntutkimusalus France I, jonka lisäksi oli vielä kalastusalus (Angoumois) ja satamahinaaja (Saint Gilles).

Le Bunker de La Rochelle

Toisen maailmansodan aikana saksalaista sukellusvenetukikohdan sotilasjohtoa oli majoittuneena La Rochelle’en keskustassa olevaan l’Hôtel des Étrangers’iin. Hotellin alle rakennettiin pommitusten varalta pommisuoja, joka on nykyään museona: Le Bunker de La Rochelle. Museo ei ole kovin suuri, mutta mielenkiintoinen. Siellä on paljon historiatietoa La Pallice’essa olevan saksalaisen sukellusvenetukikohdan rakentamisesta ja käytöstä sekä sukellusveneiden ja niiden miehistön osasta sodassa.

Museossa oli vierailulla myös muutama koululaisryhmä. Ilmeisesti heillä oli menossa historian tunti, koska (ainakin muutamat) tekivät muistiinpanoja. Koulukkaat toivottavasti saavat museokäynnillä ainakin hieman realistisemman kuvan sodasta kuin elokuvien sankaritarinoita katsomalla. (Tai kuuntelemalla Ursulan ja kumppaneiden sotajuttuja.)

U-boot-tukikohta, La Pallice

Pitihän sitä U-boot-tukikohtaa yrittää käydä katsomassa vaikka edeltäpäin oli ihan hyvin tiedossa, että se on suljetulla satama-alueella. Sen lisäksi tukikohta on nykyään jo niin huonossa kunnossa, että minkäänlaista vierailumahdollisuutta sinne sisälle ei ole. Eikä turistitoimiston mukaan tulekaan. Sesonkiaikaan sitä pääsisi ilmeisesti veneretkellä katsomaan ulkopuolelta.
No eipä siitä sitten paljoa näkynyt, mutta vähän kuitenkin: luoteen suunnasta näkyi vähän satama-allasta ja sukellusveneiden sisäänmenoaukot, koillisen suunnasta maanpuoleisen osan torninurkkaus (sähkökeskus).

Sodan jälkeen tukikohtaa on käytetty muutaman elokuvan kuvauksissa, esim.:

• Das Boot (U-96)
• (Indiana Jones ja) Kadonneen aarteen metsästäjät

Google Earth: Import file to project

Parina päivänä kävimme La Roche sur Yon’ista junalla Les Sables d’Olonne‘essa katsomassa Le Vendée Globe‘ea. Sattuneesta syystä Les Sables d’Olonne’en hotellit olivat melkein kaikki täynnä ja vielä vapaana olleet huoneet eivät olleet kohtuuhintaisia, ei lähellekään. Tämä ei ollut ylitsepääsemätön ongelma: Junamatka La Roche sur Yon’ista kesti noin puoli tuntia ja edestakainen matkalippu maksoi noin kympin.
Le Vendée Globe on joka neljäs vuosi järjestettävä maailmanympäripurjehduskilpailu. Veneiden luokka on IMOCA 60 ja muut säännöt ovat yksinkertaiset: yksin, ilman maihinnousuja ja ilman apua. (en solitaire, sans escale et sans assistance)

Le Village du Vendée Globe

Keskiviikkona kävimme Le Vendée Globe-kylässä. Kylään pääsy oli maksuton, mutta siitä huolimatta sinne piti varata lippu tietylle saapumisajalle. Varasimme käynnin keskiviikolle, koska nettisivun ruuhkaennuste näytti sille vihreää eli ei ruuhkaa. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, millainen se ruuhkapäivä sitten on, koska vihreästä huolimatta jonotimme jonnekin suunnilleen koko ajan. Ensin Fabrice Amedeo’n koulutuskäyttöön muokkaamalla vanhalle veneelle ja sitten Ponton’eille (venelaitureille), jossa kilpaveneet olivat.

Näyttelyveneestä oli maantiekuljetuksen mahdollistamiseksi poistettu köli ja katkaistu masto. Veneen sisätilat olivat pienet ja vailla mitään mukavuuksia. Aika karua, kun maailmanympäripurjehdus kestää nopeimmiltakin noin kaksi ja puoli kuukautta. Ruoka ja muut tarvittavat varusteetkin pitäisi saada sopimaan jonnekin. Näyttelyveneessä niitä ei tietenkään ollut.

Näyttelyveneen jälkeen jonotimme Ponton’ille katsomaan kilpaveneitä. Jonotus meni aika mukavasti satamaa ihaillessa ja säänkin ollessa liki ihanteellinen. Ponton’illa olivat sitten varsinaiset kilpaveneet. Ensimmäinen ihmettelyn aihe oli niiden mataluus ja leveys, normaalipurjeveneethän ovat yleensä aika kapeita. Foil’eilla (siivekkeillä) varustettujen veneiden mahduttaminen laituripaikkaan oli myös vaatinut joitakin luovia ratkaisuja. Veneissä oli vielä menossa viimeiset huollot ja tarkastukset: Jingkun Xu oli ihan itse vielä huoltamassa takavinssiä ja toisessa veneessä mies oli kiipeämässä mastoon. 29 m pitkän maston huippu on korkealla ja kiipeämisköysi näytti epäilyttävän ohuelta ! Tällä kertaa ei tarvinnut kokea (tavallista) myötähäpeää vaan myötähuimausta 😉

Päivän aikana oli varmistunut Donald Trumpin valinta USA:n seuraavaksi presidentiksi ja sen kunniaksi piti paluumatkalla käydä hakemassa kaupasta kuohuviinipullo. En ole erityisesti Trumpin politiikan kannattaja, mutta hän on kuitenkin länsimaisista kärkipoliitikoista suunnilleen ainoa, joka on edes sanonut haluavansa rauhaa. Eikö se ole kuohuviinin arvoista ?
En halua tällä mitenkään vähätellä Viktor Orbania, mutta hänen vaikutusmahdollisuuksiansa vähentävät oleellisesti EU:n sotakiihkoilijat, joiden kärjessä sotaa laajentamassa ovat Ursula ja Emmanuel. Eivätkä “meidän omat” EU-parlamentaarikot heille paljoa sotaintoilussa häviä. Aika noloa EU:n kannalta, joka väittää olevansa suuri rauhanrakentaja, kun rauhanponnistelut ovat Trumpin ja Orbanin varassa.

Lähtö

Sunnuntaina 10.11.2024 kävimme katsomassa kilpaveneiden lähtöä satamasta Chenal’ia pitkin merelle. Tämä tarkoitti kohtalaisen aikaista herätystä, koska pitkäköliset purjeveneet eivät pääse Chenal’in läpi kuin nousuveden aikaan ja sen huippu oli noin kello kymmenen aikaan. Ensimmäinen vene lähti Ponton’ilta kahdeksalta ja seuraavat siitä kolmen minuutin välein. Neljäkymmentä venettä tekee siis kaksi tuntia plus alku- ja loppurituaalit.
Olimme käyneet keskiviikkona katsomassa Chenal’in varressa, että kyllä tänne jonnekin sopii katsomaan, virhearvio. Tulimme (omasta mielestämme) sunnuntai-aamuna hyvissä ajoin, mutta kaikki Chenal’in reunapaikat olivat jo varattuja. Meren rannan lähelle oli laitettu iso screeni ja menimmekin katsomaan veneiden lähtöä siitä. Sille paikalle näkyi Chenal’issa ohi menevistä veneistä mastot ja merelle saavuttua näkyi sitten koko vene.
Varsinainen kilpailun lähtö oli klo. 13.01 kaukana merellä ja innokkaimmat (heitä oli paljon) menivät veneillä katsomaan sitä. Rannalta olisi kirkkaalla säällä voinut kiikareilla katsoa lähtöä, mutta nyt oli sen verran usvaa, että veneet eivät kunnolla näkyneet. Tosin lähdössä ei olisi ollut erityisen vauhdikasta katsottavaakaan, koska sää oli silloin melkein tyyni.
Lähtöä Chenal’in varrella ja rannalla oli katsomassa myös “muita ihmisiä”, järjestäjän mukaan noin 350 000 ! Suomessa tälläiselle määrälle olisi varattu kadunvarret täyteen Bajamajoja, mutta täällä järjestäjät olivat katsoneet kaupungin normaalien julkisten helpotuslaitosten kapasiteetin riittävän. Ilmeisesti ranskalaisilla on ns. seurapiirirakko. (Suomalaisten vastaava taas lienee koiramallia 😉 )

Kohtuullisen kävelymatkan päässä hotellilta oli Lidl, jossa kävimme tekemässä ensimmäiset ruoka- ja juomaostokset. Samalla oli hyvä tehdä hintavertailuja. Ruoan hinta Ranskassa on selvästi edullisempi kuin Suomessa, mikä ei tietenkään ole yllätys, kun vertailukohteena on kallein euromaa. Juomien hinnoissakin oli mielenkiintoisia eroja Suomeen verrattuna: 1,5 l appelsiinimehua maksoi 2,19 eur, kun taas samankokoinen puna- tai valkoviini maksoi 1,85 eur. Siitä löytyi siis ensimmäinen säästökohde, jos matkabudjetti menee tiukalle: aamupalan appelsiinimehu vaihdetaan viiniin 😉
(Pienen) osan hintaerosta selittää erilaiset arvonlisäverotasot. Ranskassa yleinen alv (TVA) on 20% ja elintarvikkeilla 5,5%. Vastaavat verotasot Suomessa, nykyhallituksen suuressa viisaudessaan tekemän korotuksen jälkeen, ovat: yleinen 25,5% ja elintarvikkeet 14%.

Ranskan matkailu sopii siis hyvin yhteen uusimman harrastuksen eli agressiivisen verosuunnittelun kanssa. Kun käy tuhlaamassa rahansa Suomen sijasta täällä Ranskassa, valtiolle menee vähemmän välillisiä veroja tuhlattavaksi asehankintoihin USA:sta tai lähetettäväksi Ukrainaan. Tämä (laskennallinen verosäästö) vielä korostuu, mitä enemmän juo viiniä! Lisää verosäästöä saa vielä, kun laittaa auton matkan ajaksi seisontaan. Tällöin valtion lypsylehmän käyttöön liittyvät veroluonteiset maksut katkeavat: ajoneuvovero, polttoainevero ja suurin osa vakuutusmaksuveroista.

Seuraavana päivänä kauppareissun kohteena oli läheinen U-express. Se ei viinien hinnoissa aivan pärjää Lidlille, mutta eivät ne sielläkään kalliita ole. Täällä mielenkiinnon herätti kaupan ovessa ja kassoilla oleva muistutuslappu laista 2010-1192, naamioitumiskielto: Kauppa voi kieltäytyä päästämästä sisään asiakkaita, joiden kasvot on peitetty. Mielenkiintoinen linjanmuutos! Reilu pari vuotta sitten sai reilut sakot, jos oli julkisissa sisätiloissa ilman kasvomaskia. Nyt se on (taas) lailla kiellettyä naamioitumista!
Kauppamatkan varrella oli pitkä graffitimuuri, joka pohdiskelutti: Ovatko graffitit taidetta vai sotkua? No, kyllä ainakin nämä taiteen puolelle menivät. Teosten näyttävyydestä huolimatta suurimman osan sanoma jäi epäselväksi. (Näin käy usein myös perinteisemmän taiteen kanssa.) Yhdessä kuitenkin vaadittiin vapaata Palestiinaa, sen jopa minäkin ymmärsin.

La Roche sur Yon on, ranskalaisen mittapuun mukaan, aika uusi kaupunki: Napoléon 1er perusti sen v. 1804 Vendée’n maakunnan pääkaupungiksi osin sotilaallista syistä.
Kaupungin vanha keskusta on viisikulmainen ja sen keskellä on suuri esplanadi, Place Napoléon. Sen vesialtaissa on mekaanisia eläimiä, joita voi liikutella ohjauspaneelien painikkeilla. Näin sesonkiajan ulkopuolella osa eläimistä oli talvilevolla (huollossa) ja niistä näkyi altaissa vain kiinnityspaikat.

Yon-joessa on kaupungin yläpuolella pato ja patojärvi, Lac de Moulin Papon. Järven ympäri kulkee rantapolku, jolla voi tehdä kaupungista noin 14 km pituisen mukavan kävelylenkin. Kävelijöiden lisäksi rantapolulla oli myös hieman urheilullisempiakin lenkkeilijöitä sekä maastopyöräilijöitä.
Järven länsirannalla oli purjehduskoulu ja järven poijuilla oli muutama merimetso kuivattelemassa siipiään.

Yon-joki laskee kaupungin läpi ja sen varressa on myös mukavia vihreitä lenkkeilypolkuja. Ilmeisesti vesi nousee tulva-aikoina näille alaville rannoille ja ne ovat siksi jääneet, lenkkeilijöiden onneksi, rakentamatta. Nyt ei ollut tulva-aika vaan joki oli melkein kuiva. Rantaniityillä oli lenkkeilijöitä ilahduttamassa myös muutamia lampaita.

Kokeillaan nyt, kun ei enää ole mikään tekokiire päällä, rauhallisempaa matkailua. Alustava suunnitelma on käydä ensin katsomassa Vendée Globe-lähtöä Les Sables d’Olonne’essa ja sitten maistamassa Beaujolais Nouveau-viiniä Lyon’issa. Sen jälkeen matka jatkunee tilanteen mukaan nenän osoittamaan suuntaan. Suomeen paluu lienee joskus joulukuun puolivälin paikkeilla.

TRE-Mannheim

TRE-Tukholma

Lähdimme torstaina, lokakuun viimeisen päivän iltapäivällä junalla Tampereelta Turun satamaan, josta matka jatkui laivalla Tukholmaan.
Satamassa oli laivaa odottelemassa myös huomattava määrä kissoja. Siis oikeita kissoja (Felis Catus), ei niitä laivaristeilyn tavallisia “kissoja”. Pikainen nettisurffailu kertoi, että Melsomvik’issä, Norjassa on seuraavana viikonloppuna kansainvälinen kissanäyttely. Kenttäagentin tiedustelukierros vahvisti, että kissat olivat matkalla sinne.

Turun sataman odotustilassa oli ohjetaulut, joissa kehotettiin varautumaan passintarkastukseen Ruotsiin mennessä. Se siitä EU/ETA-alueen vapaasta liikkuvuudesta! Turvahenkilöt olivat kuitenkin sisäistäneet Schengenin sopimuksen paremmin kuin ohjeiden kirjoittaja ja vilkaisivat näytille tyrkytettyä passia vain ohimennen syrjäsilmällä. Lippujen katsomisenkin he jättivät automaatin huoleksi.

Tukholma

Laiva oli Tukholmassa aikaisin perjantai-aamuna. Söimme ensin laivalla (hyvän) aamupalan ja lähdimme sitten kävellen satamasta keskusrautatiesemalle. Matkan varrella oli Ruotsin Ritarihuone (Riddarhuset), jonka lippusaloissa oli Ruotsin viirit. Viirin värit (sininen ja keltainen) toivat mieleen epäilyksen, että ennen niin rauhantahtoisista ruotsalaisista on NATO:on liittymisen myötä tullut (Ukrainan) sotaintoilijoita. Toivottavasti ei kuitenkaan!

Juna Hampuriin lähti vasta illalla, joten meille jäi päivä aikaa notkua Tukholmassa. Teimme pakollisen turistikäynnin kuninkaanlinnan edustalle. Siellä katsoimme vartijoiden vahdinvaihdon ja esityksen sotilaallisista rumpu- ja torviviesteistä. Yleisövartijoiden joukossa oli ruotsalainen naissotilas, joka AK-5:stä (?) huolimatta toi mieleen vähemmän sotaisia ajatuksia.

Tukholma – Hampuri – Mannheim

Yöjuna Tukholmasta Hampuriin (Berliiniin) lähti illalla Tukholman keskusrautatieasemalta. SJ (Statens Järnvägar) oli muuttanut junan kokoonpanoa ja meidän istumapaikat olivat vaihtuneet makuuvaunupaikkoihin kuuden hengen hytissä. Muutoksesta johtuen paikkavarauksen numerot eivät enää täsmänneet, vaan paikan sai valita vapaasti matkalipun osoittamasta vaunusta. Alkumatkan olimme hytissä kahdestaan, mutta väliasemilta tuli lisää matkustajia. Paikkanumeroiden vaihtuminen aiheutti uusien matkustajien tullessa pientä säätöä ja siinä vaiheessa otin ylimmän, kolmannen kerroksen paikan. Siellä saikin olla rauhassa koko loppumatkan ajan.

Juna oli Hampurissa aikaisin lauantai-aamuna. Heti asemalle päästyä saksalainen täsmällisyys sai kolhun: Saapuvien junien näyttötaululla yksi juna oli kymmenen minuuttia myöhässä!
Pohdimme (ei pakollisten) paikkalippujen ostoa Mannheimiin menevään junaan. DB (Deutsche Bahn) helpotti päätöksentekoa: Ainoa auki oleva DB:n infopiste ilmoitti jo ikkunakyltissä “ei lippuja, ei varauksia, ei peruutuksia” ja kehotti menemään automaatille. Menimmekin automaatille, mutta sieltä ei voinut ostaa pelkkää paikkalippua. Menimme siis junaan ilman paikkalippuja.

Miltei heti junan lähdettyä radan varressa näkyi kolme tuulivoimalaa. Ne olivat Hampurin jätevedenpuhdistuslaitoksella hyvin lähellä keskustaa ja asutusta. Suomessa tuulivoimalat pitää rakentaa kauas keskelle ei mitään, etteivät ne vaan häiritse suomalaisten herkkää korvaa/silmää/hermostoa! Täällä asukkaat ovat ilmeisesti kestävämpiä.
Seuraavana kolhulistalla oli sitten saksalainen tarkkuus: Junan konduktööri ei lipuntarkastuksen yhteydessä tarkastanut passia tai henkilökorttia, vaikka se on ohjeissa selvästi mainittu! Mihin on joutunut saksalaisten aikaisempi tarkkuus, täsmällisyys ja tarkka ohjeitten noudattaminen!
Juna oli Mannheimissa iltapäivällä.

Mannheim

Perinteisen saksalaisuuden saamat kolhut jatkuivat vielä hotellille saavuttaessa: Hotelli oli jo ulkopuolelta värikäs ja sisätiloissa oli paljon modernia taidetta. Se siitä saksalaisesta hillitystä arvokkuudesta! Täytynee tehdä pieni päivitys käsitykseen saksalaisuudesta.

Kaupungin ruutukaava-alueella oli sentään vielä jäljellä merkkejä saksalaisesta järjestelmällisyydestä. Katunimiä ei ollut, vaan korttelit olivat nimetty järjestyksessä kirjaimilla ja numeroilla. Hotellimme oli korttelissa F4. Näppärää ja tehokasta, ainakin satunnaisen vierailijan kannalta.
Saksalainen “peruselintarvike” eli olut oli myös asiallisesti hinnoiteltu: 0,5 l tölkki saksalaista olutta maksoi kaupassa 0,55 eur.

Pyhäinpäivän jälkeinen sunnuntai-aamupäivä oli Mannheimissa aika hiljainen. Neckarin rannalla oli muutama aamuvirkku lenkkeilijä ja joessa uiskenteli muutama joutsen. Päivän edetessä liikettä (ja liikennettä) alkoi sitten olemaan jo enemmän.
Kyllä saksalaiset ovat (vieläkin) autokansaa: Porschen eri malleja oli liikenteessä ja parkissa niin paljon, että vähän ajan kuluttua niihin ei enää edes kiinnittänyt huomiota. Vähän harvinaisempaa kalustoakin näkyi: Bentley W12, Ferrari, Maseratin “perhemalli” ja Mersun GT63-S.
Mannheim kertoo olevansa keksijöiden kaupunki, jossa on tehty mm. ensimmäinen auto, traktori ja polkupyörä. Tästä muistuttaa vesitornin viereisessä puistossa oleva Carl Benzin muistomerkki ja pronssinen kopio ensimmäisestä liikennekelpoisesta Benz-autosta.

Iltapäivän kävelylenkki meni sitten toiseen suuntaan, Reinin rannalle. Matkalla oli Mannheimin barokkilinna, joka on tyylilajissaan Euroopan toiseksi suurin heti Versailles’n jälkeen. Sen katolla oli Baden-Württenbergin lippu, joka aikaansai ensisilmäyksellä samantyylisiä mietteitä kuin Ruotsin viiri aikaisemmin tällä matkalla. Tarkemmalla katsomisella kuitenkin selvisi, että lipun yläpuoli olikin musta eikä sininen. Huh, tästäkin selvittiin säikähdyksellä!
Lähellä Reinin rantaa olevassa puistossa oli papukaijoja. Mitä ihmettä ne täällä tekevät, eikös niiden pitäisi olla jossain etelämmässä? Reinin rannassa oli sunnuntain iltapäiväauringosta nauttimassa (papukaijojen lisäksi) paljon ulkoilijoita.

Mannheim – Pariisi – Nantes – La Roche sur Yon

Seuraava junamatkaosuus alkoi maanantai-aamuna ensin matkalla Mannheim – Paris Est. Jatko Nantes’iin lähti sitten Paris Montparnasse’en asemalta, jonne menimme metrolla 4. Metromatkan liput oli jo valmiiksi ladattu aikaisemmalla reissulla hankituille Navigo Easy-korteille, joten vältimme (pitkän) jonottamisen lippuautomaatille. Montparnasse’en metroasemalta on aika pitkät maanalaiset käytävät Gare Montparnasse’elle ja siellä kävellessä tuli (taas kerran) mieleen epäilys, että RATP (Pariisin paikallisliikenne) tekee tulosta myymällä ensin metrolipun ja sitten kävelyttämällä asiakasta suuren osan matkasta 😉

Viime reissulla, noin puolitoista vuotta sitten, Montparnasse’en moottoripyörärivistössä oli sähkö-Harrikka. Sitä ei nyt näkynyt, olisiko talvilevolla. Sen sijaan siellä oli nyt paljon sähkömopoja ja -skoottereita. Monet sähköskootterit olivat talvivarustuksessa eli ne ovat ilmeisesti aitoja hyötyajoneuvoja.

Junamatka Paris Montparnasse’elta Nantes’iin oli TGV:llä (suurnopeusjuna) ja loppumatka La Roche sur Yon’iin TER:llä (paikallisjuna). Perillä olimme iltapäivällä.