Blogi

Keskiviikko-aamupäivälle sääennuste oli luvannut pilvistä, mutta ei sadetta. Eipä pitänyt paikkaansa! Vähän väliä tuli sadekuuroja tai tihkusadetta, kun nousimme kohti Col de Riou’ta.

Col de Riou’n länsipuolella oli aika paljon lehmiä laiduntamassa ja ne olivat talloneet polut aika mutaisiksi ja liukkaiksi. Lisäksi ne olivat “miinoittaneet” reitin aika kattavasti. Piti siis edetä varovasti, ettei liukastu mudassa ja sitten vielä kaadu sen lisäksi lehmänläjään.

Jäimme lehmien seuraksi bivouac’iin hieman Col de Riou’n länsipuolelle (n. 1700 m).

Alle 2000 m vuoristomaisemat vaikuttavat kieltämättä aika vaatimattomilta aikaisempiin verrattuna. Kauniita ne kyllä ovat.

Torstaina aamupäivällä sää ja maisemat olivat miltei eilisen toistoa. Paitsi, että alamäessä luisteli helpommin liukkailla kivillä ja mudassa. Lisäksi Col de Riou’n länsipuolen lehmät olivat vaihtuneet laskettelukeskusmaisemiin.

Iltapäivällä alkoi sitten aurinkokin näkymään ja uskalsimme pakata sadeviitat rinkkaan. Polut olivat kuitenkin edelleen märkiä, mutaisia ja liukkaita.

Yritimme saada Grust’in gite d’etape’esta jotain syötävää, huonolla menestyksellä. Jatkoimme siis Sazos’sin suuntaan. Meidän vanhan kartan mukaan GR10 menee siellä leirintäalueen vierestä, ei mene enää. Se aiheutti ylimääräisen kierroksen kylän keskustassa, mutta leirintäalue kuitenkin löytyi helposti. Se oli oikein neljän tähden leirintäalue kahdella uima-altaalla, sisä- ja ulkoallas (n. 840 m).

Ottivat kuitenkin tälläiset reissussa rähjääntyneet vaeltelijat asiakkaiksi 😉 Jostakin syystä vastaanottohenkilö päätti kuitenkin lakaista vastaanottotilan ja sen edustan meidän (vaelluskenkä)vierailumme jälkeen.

Perjantaiaamuna liikkeellelähtö meni jopa normaaliakin myöhempään. Vastaanottohenkilö oli myynyt meille aamuksi tuoreet patongin ja croissantit, jotka tulivat vasta yhdeksältä. Ei varsinaisesti kovin vaikea myyntitehtävä, kun kohteena ovat nälkäiset vaeltajat. Onneksi päivän matka ei olisi pitkä eikä vaikea.

Muutaman huonomman päivän jälkeen vuoriston sää näyttää nyt parasta puoltaan: Melko aurinkoista, mutta ei kuitenkaan liian kuuma kävellä rinkan kanssa.

Lähdimme liikkeelle noin puolen päivän aikaan ja heti noustuamme Sazos’sista GR10:lle reitin (suhteellinen) helppous varmistui: Siinä oli Saint Jacques de Compostella’n simpukkamerkki.

Hyvästä vaellussäästä ja reitin helppoudesta johtuen matka edistyikin mukavasti. Maisemien ihailuunkaan ei tarvinnut tuhlata liikaa aikaa, koska polku meni suurelta osin metsän sisällä.

Vähän ennen Luz-St-Sauveur’iä ihastelimme Napoléon-siltaa (Pont Napoléon) vuodelta 1860.

Saavuimme iltapäivällä hyvissä ajoin Luz-St-Sauveur’iin (n. 720 m). Reissun vaellusosuus on nyt tehty ja loppuaika lepäillään ja rentoudutaan.

Sunnuntai (ja jo edellinen yö) toteutti säävaroituksen lupauksia: tuulta, sadetta ja ukkosta. Aamupäivä menikin teltassa makoillessa ja lepäillessä.

Iltapäivällä oli hieman selkeämpää ja kävimme kaupungilla ostamassa ruokatarvikkeita. Illalla alkoi taas sataa ja ukkostaa. Sään puolesta huono päivä, mutta tulipa lepäiltyä.

Maanantaina aamupäivällä oli vielä sadetta ja ukkosta, mutta iltapäivällä sää selkeni. Sinistä taivasta ja aurinkokin näkyi pitkästä aikaa.

Kävimme tukemassa taas Cauterets’in elinkeinotoimintaa ostamalla kaksi paria vaelluskenkiä, kahdet kevyet ulkoiluhousut irrotettavilla lahkeilla ja yhdet ulkoilukäsineet. Vanhat vaelluskengät eivät kestäneet Vignemale’en ja crampons’ien rasituksia.

Leirintäalueelta varasimme vielä yhden lisäyön (yht. 4), koska jatkosuunnitelmat eivät olleet vielä oikein selkiintyneet.

Tiistai oli sitten orientoitumispäivä: mitäs sitten? Karttatutkailu osoitti, että melkein kaikki Cauterets’in ympäristön vaelluspolut on jo tullut kierrettyä.

Siispä huomenna otetaan suunta itään kohti Luz-St-Sauveur’iä.

Keskiviikko-aamupäivälle olimme suunnitelleet pikavisiittiä Petit Vignemale’elle, joka oli melkein “paluumatkan varrella”. Suorituksena nousu sinne olisi ollut eilisen jälkeen vain “pieni aamulenkki” raikkaassa vuoristoilmassa. Vuoriston sää näytti kuitenkin keskiviikkona melkein kaikki huonot puolensa: sadetta, tuulta ja olematon näkyvyys n. 20 m. Ainoastaan kylmyys puuttui valikoimasta. Päätimme siis, luonnon avustuksella, jättää väliin maisemien ihailun Petit Vignemale’en huipulta ja lähdimme heti aamusta paluumatkalle.

Lähtiessämme vesisade oli hieman vähentynyt aikaisemmasta, mutta se oli korvattu tuulella ja vielä huonommalla näkyvyydellä. Paluumatka alkoi aika huonosti: Melkein heti Hourquette d’Ossoue’n jälkeen menimme harhapolulle ja olemattoman näkyvyyden takia emme huomanneet sitä! Kiertelimme hyvän aikaa lumella ennen kuin pääsimme takaisin Hourquette d’Ossoue’lle. Toinen yritys tehtiin sitten huolellisemmin.

Pääsimme vihdoin Refuge d’Oulettes’iin (n. 2150 m), jossa yövyimme. Päivämatka ei ollut mukava, koska vuoristosää näytti miltei kaikki huonot puolensa: tuulta, sadetta ja olematon näkyvyys. Ainoa, mikä puuttui valikoimasta oli kylmyys.

Ruokaseurana oli tällä kertaa brittiporukka, joka oli tullut laivalla Espanjaan ja lähtenyt sieltä suunnalta vaeltelemaan Pyreneille. Yksi heistä oli jonkin verran kiinnostunut politiikasta ja avasi keskustelun Suomen NATO-liittymisestä. Pääsinkin kertomaan heille, miten kova isku siitä tulee Suomen taloudelle, kun Venäjän suunnalta ei enää tule halpoja raaka-aineita Suomen teollisuudelle. Tämän tein tietenkin yhtä vahvalla legimiteetillä, kuin millä meidän päättäjät kertovat, että 90% suomalaisista kannattaa NATO-jäsenyyttä. Siitä pääsimmekin sujuvasti vertaamaan heidän brexit-päätöstään ja Suomen NATO-päätöstä. Vanhana demokratiana britit järjestivät brexitistä kansanäänestyksen, jossa kansa äänesti “väärin”. Suomi ei ottanut tätä riskiä, vaan teetti NATO:sta kaupallisen mielipidetiedustelun, jonka tulosta on käytetty aivan kuten kansanäänestystä. Varsinaista tehokkuutta! Miksi tuhlata aikaa ja rahaa vaaleihin, kun asian voi tehokkaasti yksityistää?

Refuge’esta oli aamulla, pilvien häivyttyä hieno näkymä Vignemale’en suuntaan.

Torstai-aamuna lähdimme kohti Col des Mulets’ia. Reitti louhikon läpi oli hieman hakusalla ja muutenkaan nousu louhikossa ei oikein edennyt. Otimme tekniikan avuksi: Laitoimme crampons’it jalkaan ja nousimme suorinta tietä lumikentän yli Col des Mulets’ille. Sen jälkeen olimmekin Espanjan puolella.

Jatko Col d’Arratille’elle oli melkein koko matka louhikkoa, mutta ei onneksi kovinkaan vaikeakulkuista. Vähän ennen Col d’Arratille’ea oli parinkymmenen metrin aika vaikea nousu. Tasamaan tallaaja piti sitä jo miltei vuorikiipeilynä! Oikeat vuorikiipeilijät ovat varmaankin asiasta eri mieltä, mutta heillä ei yleensä olekaan painavaa vaellusrinkkaa selässä. Col d’Arratille’en jälkeen olimmekin taas Ranskan puolella. Laskeutumisessa oli vielä muutama lumialueen ylitys, mutta ne olivat niin lyhyitä ja helppoja, että crampons’eihin ei tarvinnut enää turvautua.

Col d’Arratille’eltä laskeuduttuamme jäimme bivouac’iin ensimmäiselle sopivalle telttapaikalle Lac d’Arratille’en eteläpuolelle (n. 2415 m). Yöllä lämpötila tippui nytkin jonkin verran pakkasen puolelle, koska aamulla lumen pinta oli jäässä.

Perjantaina jatkoimme laskeutumista ja maasto ei ollut enää aivan niin louhikkoista vaan tilalle oli tullut enemmän kallioita.

Matkan aikana purot muuttuivat isommiksi ja vesiputoukset komeammiksi.

Iltapäivällä olimme jo alle 2000 m korkeudessa ja maisemaan ilmaantui puita ja pieniä metsiköitä. Yövyimme Refuge Wallon’in bivouac-alueella (n. 1860 m) joen varressa.

Nyt yöllä ei ollut pakkasta ja uskaltauduimmekin keskellä yötä teltasta ulos ihailemaan vuoriston tähtitaivasta. Hieman se oli vinksahtanut eri asentoon kuin Suomessa, mutta kyllä sieltä vanhat tutut löytyivät. Kaukana (isojen) kaupunkien valosaasteesta ja pari kilometriä vähemmän saastunutta ilmakehää välissä, tähdet näkyivät todella kirkkaasti. Myös Linnunrata näkyi selvästi.

Lauantaina jatkoimme laskeutumista ja maisemaan ilmaantui lehtipuita ja villisikojen tonkimia niittyalueita. Purot muuttuivat aina vaan isommiksi ja vesiputoukset komeammiksi. Upeimmat olivat Pont d’Espagne’en kohdalla. Tasamaan tallaajan näkökannalta koko väli Pont d’Espagne’esta La Raillere’en on yhtä koskea tai putousta.

La Raillere’essa oli aika paljon moottoripyöräilijöitä. Väli La Raillere – Pont d’Espagne onkin moottoripyöräilijöiden unelma: mutkaista, pientä asfalttitietä.

Palaaminen länsimaisen sivistyksen (?) eli verkkoyhteyden piiriin tapahtui Cayan’in paikkeilla, pari – kolme kilometriä ennen Pont d’Espagne’ea. Viikko ilman verkkoyhteyttä meni suhteellisen pienillä vierotusoireilla.

Illalla tulimme Cauterets’iin sopivasti ennen leirintäalueen vastaanoton sulkeutumista. Teltankin saimme pystyyn juuri ennen sateen alkamista. Vastaanottohenkilö varoitteli säästä ja suositteli vahvasti kovan katon alla yöpymistä. Oranssi varoitus: voimakkaita ukkoskuuroja, voimakasta tuulta ja mahdollisia raekuuroja. Emme tietenkään kuunnelleet moisia nynnyvaroituksia, olimmehan juuri tulleet karusta vuoristosta (pikku)kaupungin turvaan.

Teltan pystytyksen jälkeen ensimmäinen lämmin suihku viikon vaelluksen jälkeen tuntui oikein hyvältä (ja myös tarpeelliselta).

Tiistai-aamuna lähdimme aamupalan ja rinkkojen uudelleenjärjestelyn jälkeen kohti Glacier d’Ossoue’ta. Sääennuste ei näyttänyt kovin lupaavalta, mutta refuge’en seinällä olevan kirjoituksen, “He jotka seuraavat liikaa sääennusteita, viettävät aikansa bistrossa.” (“Qui écoute trop la météo, passe son temps au bistro.”), rohkaisemana lähdimme matkaan.

Menimme Glacier d’Ossoue’lle alempaa, pitempää ja louhikkoisempaa reittiä. Vuoren seinämää menevä lyhyempi polku näytti epäilyttävän kapealta tasaamaan tallaajille.

Jäätikön alareunassa laitoimme crampons’it jalkaan ja aloitimme nousun.

Nousun jyrkkyys vaihteli, välillä oli melkein tasaista ja välillä piti mennä hiihdosta tutulla haarakäynnillä tai sik-sakilla. Yritimme kuitenkin vältellä jyrkimpiä kohtia, vaikka se hieman matkaa pidensikin. Eteneminen sujui kohtuullisen reippaasti, vaikka korkeus (tai heikko kunto) kyllä tuntui suorituskyvyssä.

Jäätikön yläreunassa n. 3200 m korkeudessa ovat Grottes Russell (Cerbillona): Kolme luolaa vuoren kupeessa korkealla (n. 20 m) jäätikön yläpuolella. Silloin kun ne oli tehty (n. 1880), ne olivat olleet jäätikön pinnan tasalla. Kreivi Russell oli kutsunut tuttaviaan vierailulle yökylään näihin luoliin. Olettaisin, että vieraita ei ole ollut ihan ruuhkaksi asti.

Luolien ihmettelyn jälkeen menimme Vignemale’en (Pique longue) puolelle. Nousimme rinnettä 3270 m korkeuteen (GPS:n mukaan). Nousu oli jyrkkä ja siinä oli vielä lunta, joten lopetimme nousun turvallisuussyistä tuohon korkeuteen.

Jyrkän osuuden alastulo oli aika työlästä: joka askeleen kohta piti tehdä erikseen ja varmistaa vielä, että se pitää. Päivän jännityskiintiö tuli reilusti täyteen!

Jyrkän Vignemale-osuuden jälkeen jäätiköllä laskeutuminen olikin sitten helppoa. Kaikki on niin suhteellista! Loivat osuudet menivät miltei pientä hölkkää, kun vaan varoi etteivät crampons’ien piikit tartu housunlahkeisiin. Jyrkemmät osuudet mentiin sitten sik-sak-tyylillä.

Ylhäällä ollessamme sää oli ollut, ennusteesta huolimatta, aika mukava vaikkakin pilvinen. (Kaikki muut olivat ilmeisesti uskoneet sääennustetta, koska emme koko päivän aikana nähneet jäätiköllä ketään muita.) Laskeutumisen loppuvaiheessa sääennuste alkoikin sitten toteuttaa lupauksiaan: ensin satoi rakeita, joka muuttui sitten vesisateeksi. Tuuli oli sen verran voimakasta, että sadeviitoista huolimatta housujen lahkeet ja kengät olivat märät ennen refuge’en tuloa. Refuge’essa palkitsimmekin itsemme päivän suorituksesta kuumalla viinillä (vin chaude). Iltaruoalla jatkoimme runsasta palkitsemista ja tilasimme ruokajuomaksi 1/4 l piche’en punaviiniä. (2 henk.) 😉

Lauantai-aamuna alkoi vaellus kohti Vignemale’ea. Ensimmäinen vaelluspäivä oli Cauterets – Lac d’Estom, jossa olimme yötä Refuge d’Estom’issa (n. 1800 m). Heti ensimmäinen vaelluspäivä muistuttaa, että olisi ehkä kannattanut käydä talven(kin) aikana useammin lenkillä. Onneksi tekosyynä voi käyttää vuoriston ohutta ilmaa, vaikka korkeutta ei ole vielä edes kahtatuhatta metriä.

Matkalla oli upeita vesiputouksia, joista upeimmat olivat lähellä Lac d’Estom’ia.

Sunnuntaina lähdimme Baysselance’en suuntaan. Matkalla oli aika isoja louhikoita. Col d’Arraille’essa oli lunta ja crampons’it joutuivat ensi kertaa tositoimiin ja osoittautuivat tarpeelliseksi hankinnaksi, kuten myös vaellussauvat.

Matkan pahimmassa louhikossa yllätti ukkoskuuro. Eikä mikään mukava sellainen! Lämpötila putosi toistakymmentä astetta muutamassa minuutissa, tuuli oli aika kovaa, vettä satoi ihan kunnolla ja taisi tulla muutama raekin. Tuli aika kova (liian kova) kiire laittaa lämpimämpää vaatetusta. Sää vaihtuu vuoristossa todella nopeasti!

Eteneminen oli siis ennakkoarviota hitaampaa. Kun (yllättäen) löysimme miltei täydellisen telttapaikan matkan varrelta, niin päätimme ottaa bivouac’in n. 2560 m korkeudessa ennen nousua Hourquette d’Ossoue’lle. Yö oli kylmä! Muutama aste pakkasta, koska lumen pinta oli jäätynyt yön aikana rapeaksi.

Kylmästä huolimatta nukuimme maanantai-aamuna “puolille päivin” eli noin kahdeksaan.

Aamutoimet olivat tyypillisen hitaat ja pääsimme liikkeelle vasta vähän ennen yhtätoista. Nousussa Hourquette d’Ossoue’lle oli lunta ja crampons’it tulivat taas käyttöön. Polku oli jo ennen sitä paikoitellen lumen alla, joten reitin valinta oli hyvinkin vapaata.

Majoittauduimme Refuge de Baysselance’een (n. 2650 m) kahdeksi yöksi, koska seuraavana päivänä oli tarkoitus suunnata joko Petit Vignemale’elle tai Vignemale’elle (Pique longue), sääolosuhteista riippuen. Refuge’en pihassa oli ihmisiin tottuneita murmeleita.

Iltaruokaseurana oli ranskalaisten lisäksi pari saksalaista ja yksi amerikkalainen, joka mursi miltei kaikki ennakkokäsitykset jenkeistä. Sen olisi voinut tietenkin päätellä jo siitä, että hän oli suhteellisen vaikeakulkuisella paikalla, jonne ei päässyt autolla lähellekään.

Torstai-iltana majoittauduimme Cauterets’n keskustan lähellä olevalle leirintäalueelle.

Perjantain vietimme Cauterets’n kauniissa pikkukaupungissa, joka on noin 1000 m korkeudessa Pyreneiden pohjoisreunalla.

Kaupungin, tai sen vuoristomaisemien, ihailun lisäksi tuimme paikallista elinkeinotoimintaa tekemällä vaelluksen viimeisiä hankintoja. Vakiohankintojen, retkikeittimen polttoaine ja ruokatavarat, lisäksi shoppailimme hieman lisää etenemiskykyä: vaellussauvat ja crampons’it (kenkiin kiinnitettävät nastat). Nyt pitäisi pito riittää, kun on neliveto ja nastat.

Ja crampons’ien nastat eivät olekaan sitten mitkään mummonastat.

Tulihan se vaellusreissulle lähtö vihdoinkin pitkän tauon jälkeen. (COVID-19-syy) Osaakohan sitä enää kävelläkään muualla kuin tasamaalla?

Keskiviikona menimme ensin TRE:elta junalla HKI-Vantaan lentokentälle ja sieltä oli lento Tukholman kautta Pariisin CDG:lle. Seuraavana luettelo kaikista lentomatkan aikana tapahtuneista mielenkiintoisista asioista: ” “. Eli tyypillinen lentomatka. Jos lentomatkustamisesta haluaa löytää jotain positiivista, niin lentoasemalla odotellessa voi vaikka kirjoittaa tämmöistä blogia. Se tulee halvemmaksi kuin oluen juominen eikä aiheuta epämukavuutta seuraavan lennon aikana.

Pariisissa menimme yöpymään laitakaupungin hotelliin, Gennevilliers’iin: CDGVAL, RER B, metro 2 ja metro 13. RER-lentokenttälippujen osto Navigo Easy-kortille ei onnistu (vieläkään), mutta metrolippujen osto IDF Mobilities-appiksella onnistuu. (Tarvitsee NFC:n.) Navigo Easy-kortit olivatkin jo valmiina edelliseltä reissulta.

Torstai-aamuna menimme ensin metrolla 13 Montparnasse’en asemalle. Metrossa oli näin aamulla myös “muita ihmisiä” 😉 Aseman lähistöllä mp-rivistössä oli sähköharrikka (tai sitten siitä olivat vain pakoputket tippuneet). Mitenkähän siinä harrikan perusominaisuudet, ääni ja tärinä, on toteutettu?

Junamatka Lourdes’iin kesti noin 4,5 tuntia TGV:llä, joka ajeli parhaimmillaan 320 km/h. Alkumatkalla oli aika isoja peltoaukeita, Ranskassa todellakin viljellään muutakin kuin viiniä. (Todellisuudessa Ranska on Euroopan suurimpia maataloustuottajia, ellei suurin.)

Lourdes taas on eräs Ranskan kummallisimpia kaupunkeja, jos ei kummallisin. Siellä on noin 15 000 vakituista asukasta ja hotellikapasiteettia toiseksi eniten Ranskan kaupungeista heti Pariisin jälkeen. Ja ainoastaan sen takia, että eräs nuori nainen oli reilut sata vuotta sitten syönyt vääränlaisia sieniä ja nähnyt näkyjä! Nopeasti jatkoimmekin sieltä bussilla Cauterets’iin, joka on kaunis pieni vuoristokaupunki noin 1000 m korkeudessa Pyreneillä. Hyvää harjoitusta ennen korkeammalle nousemista.